Nervosa

Ei oo kyllä keväinen kiire kadonnut minnekään, juuri totesin, että seuraava aamusta iltaan kestävä vapaapäiväni siintää kesäkuun puolella. Mutta koska kiirestä blogaaminen tuntuu olevan jo (ainakin omassa blogiassani) ns. so last season, kerrottakoon jotain muuta.

Parisen viikkoa sitten facebook-kaverini linkitti seinälleen musiikkivideon. Katsoin, kuuntelin ja rakastuin. Kyseessä oli Brasilialaisen trash-pumpun video, jonka seurauksena tein henkilökohtaista historiaa ja ostin elämäni ensimmäistä kertaa musiikkia digitaalisessa muodossa.
Nyt onkin sitten Nervosan Time of Death -sinkun kolme raitaa soineet lähes tauotta.

Ensi kuuleman rakkaus aiheutti myös halun saada kyseisen bändin paidan. Lähetin sähköpostia Nervosa-paitoja myyvään Brasilialaiseen nettikauppaan ja sain vastaukseksi tiedon, että 14 euron paidan postittaminen maksaisi 19 euroa. Yhteishinta alkoi olla jo sen verran valtava, että päätin kokeilla toista keinoa. Lähetin sähköpostia suoraan yhtyeelle ja kysyin pahastuisivatko jos tekisin itse paidan heidän logollaan varustettuna. Vastaukseksi sain innokkaan "Ehdottomasti, tee mitä vaan äläkä unohda lähettää kuvaa!" -kirjeen ja aloin hommiin.

Kirpputorilta ostettu lepakkohihainen paita sai kyytiä ja muuntui pienten vastoinkäymisten jälkeen mainioksi bändipaidaksi. Rakentamani avoseula paperikaavioineen ei toiminutkaan ihan suunnitellusti ja lopulta päädyin maalaamaan logoa siveltimin. Lopputuloksesta kuitenkin tuli olosuhteisiin nähden oikein kiva ja on varmasti yksi kesän luottovaatteista.

Lähetin kuvat bändille kuten lupasin ja toinen niistä päätyi yhtyeen Facebook-sivulle. Neljän päivän aikana kuva on kerännyt yli 200 tykkäystä ja minä olen ihan ihmeissäni. Nervosan laulajan omalla sivulla kuvan tykkäyksiä on vielä reilummin. Tuntuu ohan absurdilta. Ja melko hienoltakin toki.

Toivottavasti yhtye saapuu joskus vielä Suomeenkin. Ei olekaan hetkeen ollut tällaista rakkautta mitään uutta yhtyettä kohtaan.

www.nervosa.com.br

Kukkia ja kevään odotusta

Tää viikko on taas mennyt tolkutonta vauhtia työharjoittelun, tolppatreenien ja näytösten kanssa. Päivät on melko pitkälti sellaisia, että sitä aamulla hyppää junaan ja kotiin palataan vasta iltamyöhällä. Eilen telkkarista mainostettiin ohjelmaa X, jota esitetään arkipäivisin klo 20.00. Huomasin siinä ajattelevani, että "Kuka ihme muka voi olla jo kahdeksalta illalla kotona telkkarin ääressä?" Aika pian tajusin ettei se nyt niin tavatonta ole.

Nyt istun junassa ja tahdon hehkuttaa kolmea asiaa:

1. Sain eilen näytöksessä kukkia. En muista milloin viimeksi olisin päässyt kumartamaan yleisöltä tulleiden kukkien kanssa. Pääsivät sitten kotona aiemmin saadun kimpun seuraksi ja meillä on nyt kevät keittiön pöydässä vaikka ulkona onkin harmaata.

2. Ostin toissapäivänä iPadille Sketcbook Pro.n ja voi hitto kun se onkin ihana! Vähän jopa pelottaa, että unohtuu nuo paperiset luonnoskirjat jonnekin pölyttymään.
Muista iPadille sopivista luonnosteluohjelmista ei ole kokemusta, mutta tuo on kyllä ehdottomasti hintansa (4,5e) arvoinen sovellus.

3. Tänään on vihdoin ja viimein se ilta, jolloin pääsen purkamaa kevään aikana kasautuneet ahdistukset ja stressit pois punkrockia kuunnellen. Tänään nimittäin skipataan kahvit.

Vähemmän hehkutettavaa on se, että tietokoneeni päätti pistää lähemmäs seitsemän vuotta kestäneen sopimuksensa irti. Mutta just nyt se ei jaksa edes harmittaa!

Blogirehaamista

Eilen ystäväni kehui asukokonaisuuttani ja vitsaili, että voisin ryhtyä pitämään muotiblogia, jossa ottaisin päivän asuistani kuvia ja lukijani sitten ihanasti ihastelisivat niitä. Totesin, että siihen en ryhdy. Ensinnäkään vaatekaappini olisi melko nopeasti koluttu ja toisekseen inhoan koko muotiblogi-ilmiötä.

Public Action -lehden ensimmäisessä numerossa oli erittäin osuva teksti asiaan liittyen.
"Olen kyllästynyt lehtien, blogien ja shoppailijoiden rummuttamaan valheeseen, että jatkuva kuluttaminen on ok. Ei se ole." kirjoittaa Roosa Murto.
Allekirjoitan tämän täysin.

Ilmiö on ahdistava juuri tuon jatkuvan kuluttamisen vuoksi, mutta myös siksi, että siihen on pelottavan helppo luiskahtaa mukaan. Itsekin seuraan paria blogia, joissa kulututtamista ja uusien tavaroiden, vaatteista sisustustavaroihin, hehkuttamista on melkoisesti. Sitä niin helposti huomaa ajattelevansa, että onpas ihana tavara, pitäisiköhän hommata itsellekin. Ja heti perään saa olla potkimassa itseään henkiselle persaukselle, että ei helvetissä pidä.

Voin siis kuvitella, että niiden, jotka eivät jaksa olla potkimassa itseään koko ajan, on helppo unohtua sinne kuluttamisideologiaan. Kuvitellaan, että haalimalla blogiuskottavia tavaroita sitä ollaan hienompia ja upeampia ihmisiä. Tottakai tarvitsen mustavalkoisen ruutumaton, onhan jokaisella suosikkiblogaajallanikin sellainen.

"Miksi sitten ihmiset valitsevat niin paskan ideologian? Laiskuuttaan. Piittaamattomuuttaan. Tyhmyyttään."

Jos ei enää oltais niin laiskoja, piittaamattomia ja tyhmiä eikä enää ajateltaisi, että jatkuva kuluttaminen on ok. Blogitkin voisivat olla paljon kiinnostavampia silloin.


Roosa Murron Shoppailu on sairaus -tekstin voi lukea ensimmäisestä Public Actionista ( www.publicaction.fi ).

Tolkuttomuuden jälkeen

Voi huh huh.

En kykene muistamaan milloin olisi ollut näin stressaavaa, kiireellistä, väsynytta ja aivan suunnattoman antoisaa ajanjaksoa. Kaiken tämän keskellä on ollut mahdoton löytää hetkeäkään blogille, joten nyt on aika tehdä multipäivitys, jonka kuvituksena saa toimia satunnaiset Instagram -otokset.

Viime päivityksen jälkeiseen viikonloppuun kuului joululahjaksi parille pikkulikalle luvattu teatteriretki. Retki oli erinomaisen onnistunut ja sen jälkeen J.n kanssa suunnattiin erinäisten sattumusten vuoksi varattuun hotellihuoneeseen Helsinkiin. Sunnuntaiaamun herätys auringon paistaessa tuntui ihan lomalta ja päivä vietettiinkin turisteina tuossa kaupungissa, jossa aina muulloin on jotain pakko tehdä -juttua. Söimme sushia ja teimme pitkän päiväkävelyn Katajanokalle nauttien auringosta sekä toisistamme.
Tuo onkin viimeisin kokonainen vapaa päivä, joka minulla on pitkiin aikoihin ollut.

Lomailupäivän jälkeen alkoikin sitten työharjoittelujakso tuossa samaisessa kaupungissa. Uusi paikka, uudet ihmiset ja epävarmuus omista taidoistaan pistivät jännittämään ihan perhanasti. Totesin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän jännitän uusia tilanteita.

Jotta elämä ei harjoittelupaikan haasteineen olisi liian helppoa, tuli illat vietettyä joko teatteritreeneissä, teatteriasioita hoitaessa tai käsiohjelmaa tehdessä ja stressatessa. Töitäkin taisin tehdä jossain välissä ja taisin työpaikalle jotkut hälyytyksetkin aiheuttaa.
Kepeästi yli 14 tuntia pitkiksi venyneet päivät alkoivat pikkuhiljaa kasaamaan väsymystä ja ärtymystä mieleen sekä kroppaan ja jossain vaiheessa halusin vaan itkeä kun niin väsytti. Mutta pakko oli painaa, koska harjoittelupaikassa ei tahtonut antaa kuvaa väsyneestä ja stressaantuneesta tyypistä, joka ei oikein jaksa [koska se ei kuitenkaan todellisuus ole] ja teatterilla oli tulossa jotain niin mieletöntä, ettei vaan ollut varaa hajota.

Kaiken kiireen ja väsymyssumun keskellä sitä kuitenkin pääsi rämpimään siihen ensi-iltaan ja vaikka samana iltana koettiinkin lisää vastoinkäymisiä, oli fiilis näytöksen jälkeen totaalisen upea. Yleisöltä tuli mahtavaa palautetta ja koko työryhmä sai olla ylpeä saavutuksista. Niin pienessä hetkessä sitä tiivistyy se ydin miksi kaikkea tätäkin on jaksettu. Taide, teatteri, luominen ja tunteiden herättäminen. Ne on väsymyksen, stressin ja ahdistuksen arvoisia.

Ensimmäistä kertaa elämässäni taisi olla tilanne, jossa totesin mukavammaksi lähteä kotiin nukkumaan kuin jäädä ensi-iltabileisiin. Melko sensaatiomaista kun tietää millainen juhlija sitä sisälläni asustaa. Aion tosin kompensoida bileiden missaamista ihan tolkuttomilla hautajaisbailauksella viimeisen näytöksen jälkeen.

Nyt on takana kaksi näytöstä ja huomenna on se aamu, jota olen odottanut. Se aamu, jolloin ei tarvitse herätä kellon soittoon vaan saa viettää pedissä aikaa niin pitkään kuin huvittaa. Ja sunnuntainkin saa viettää just niinkuin haluaa. Luksusta, josta en ole voinut nyt hetkeen edes haaveilla.

Ja tuli tässä hötäkän keskellä oltua mukana musiikkivideollakin. Koska väsynyt pääni ei osaa toimia, videon pääsee näkemään kun painaa TÄSTÄ.

Ehkäpä radiohiljaisuus blogin puolella on ollut ihan hyväksyttävää.
Koitan parantaa taas tapani kunhan saan nukuttua univelat pois.

Whoopdi fuckin' doo.

Tää on nyt sellasta ryömintää päivästä toiseen, että ei oikein tiedä itkeäkö vaiko nauraa.
Nyt on sit päällä antibioottikuuri ihoinfektion vuoksi. Vittu jee!

Kunhan toi kevät tulee kunnolla ja tämä paska on ohi, mä aion skipata kahvit ja mennä vitun kaljalle.

np. Ismo Alanko - Vittu kun vituttaa

Kuinka paljon voikaan ihmistä kismittää kun painosta tulleissa julisteissa ja lentolehtisissä [juuri niissä, jotka on tehty kamalalla kiireellä kun yllättäen homma siirtyikin itselle ja olisi ollut miljoona muutakin tehtävää asiaa ja joihin lopulta kuitenkin saattoi olla enemmän kuin tyytyväinen] on sen puhtaan ja kauniin valkoisen tilalla ihmeellistä hötöä ja roskaa? Sellaista jonka alkuperän kyllä tietää, mutta jonka olemassaoloa ei tajunnut kun näytöllä näytti niin hyvältä ja kauniilta.

Toivottavasti en enää koskaanikinämilloinkaan joudu tekemään mitään printtijuttua niin kiireisesti ettei koevedokseen ole aikaa.

Perkele.

Sekoilua ja muutoksia suunnitelmissa

Torstai

Suunnitelmissa: Elävän mallin maalaamista koululla, painoseulan valmistamista, illanistujaisia ja livemusiikkia Suistoklubilla.

Käytännössä: Kamalalla kiireellä siskon kera Helsinkiin ajoa toteamaan, että tarjouksessa olleet iPadit on myyty loppuun, Kiasmaa, lounastamista, kissan silittämistä, lapsuuskuvia ja elokuva.


Ei nyt mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta eihän sen aina tarvitsekaan. Varsinkin jos pääsee viettämään laatuaikaa siskon kanssa nykytaiteen pariin.

Kiasman Tosi kyseessä -näyttely käsittelee taidetta ja dolumentointia. Olin ihan ällistynyt kun kävelimme sisään ja tajusin, että sehän on melkeinpä täysin samaa mitä eilen saamani projekti-ideani on. Töitä tulikin sitten katsottua vähän eri silmin kuin ehkä toissapäivänä olisi katsonut.

Kaiken kaikkiaan näyttely oli hyvä [osa siitä oli jo ehditty purkaa aikaisemmin viikolla], muttei mitenkään ällistyttävä. Muutama teos oli todella vaikuttava ja erityisen vahvoja tunnelmia sai aikaan Jouko Lehtolan valokuvanäyttely Viattomuuden loppu. Rock-muusikot, tatuoinnit, nuoret, heroiini ja väkivaltaan käytetyt teräaseet olivat aiheina kaikessa kiehtovuudessaan riipaisevia ja painostavia.

Kiasman ja Helsingin keskustassa syödyn lounaan jälkeen loppupäivä menikin sitten kotikotona vanhoja lapsuuskuvia katsellessa ja naureskellessa.

Sanoisin, että ihan hyvä päivä.

Np. Radiohead - Little by Little

Koulupäivän, akrobatiatunnin ja paikallisen jalkapallojoukkueen pelin* jälkeen piti käydä vielä hakemassa työhuoneelta akryyleja huomista elävän mallin maalausta varten ja siinä tähtitaivaan alla sain kutkuttavan idean.

Kun olin lapsi, istuin usein lauantai-iltaisin takkahuoneessa kuunnellen isäni ja hänen ystäviensä kitarointia. Hieman vanhennuttuani istuin serkkujeni huoneissa kuunnellen heidän soittoaan. Yläasteella alkoi puolitutuilla olemaan bändejä, joiden treeneistä nautiskelin ja jossain vaiheessa lähin ystäväpiiri alkoi jo lähes koostua muusikoista ja bändikämpätkin kävivät tutuiksi.

Treenitilat ja -hetket ovat aina kiehtoneet minua. Ne on paikkoja ja hetkiä, joissa on ulkopuolisen silmiin jotain taianomaista. Treenitilat ovat intiimejä paikkoja, joissa ulkopuolinen saattaa helposti tuntea olonsa tunkeilevaksi. Jo pelkkä tyhjä bändikämppä kertoo niin paljon tarinoita ja kun sinne vielä tuodaan muusikot, jotka antavat kaikkensa ja ovat täysin avoimia, on kokonaisuus jotain todella kaunista.

Tämän kaiken haluaisin yhdistää omaan kuvalliseen ilmaisuuni. Haluaisin löytää yhtyeitä ja artisteja, jotka olisivat valmiita päästämään minut heidän omaan tilaansa ja hetkiinsä, fiiliksiin ja luomiseensa. Haluaisin imeä muusikoista, tilasta ja musiikista vaikutteita ja nähdä mitä paperille syntyisi. Uskon, että jokainen yhtye ja jokainen tila synnyttäisi paperille jotain aivan erilaista.

Saa nähdä mitä tästä pakkasyön ideasta lopulta tulee. Nyt on jotenkin valtavan hyvä fiilis.

*Kuinka hullu pitää olla, että lähtee kannattamaan jalkapallojoukkuetta -18 asteen pakkaseen? Vaikka täytyy kyllä myöntää, että siinä Kulman pojat -henkisessä tunnelmassa on oma viehätyksensä. Viehättävämpää silti on kesällä.

Harvinaisen hyvä maanantai.

Kirpputorilta löytyi kiva t-paita 0.50 euron hintaan.
Työhuoneella sain valmistettua kangaskassin ja vietin aikaa J.n kanssa nauraen.
Lisäksi treenasin tunnin tangolla ja kävin pilatestunnillakin.

Joskus näinkin päin.

What happened to my heart?

Alkuvuodesta kirjoitin suloisista eläimistä ja sauruksista. Kirjoitin myös näin: "Jos taiteellinen prosessini huipentuu johonkin lopputulokseen, lupaan jakaa sen blogin puolellakin."

No nyt sain vihdoin ja viimein dokumentoituakin tämän lopputuloksen.

Kyseisen aiheen valitseminen oli minulle ihan itsestään selvä. Tässä on viime aikoina tapahtunut niin paljon asioita, joita vain tylsässä aikuisen elämässä voi tapahtua. Ja sitä kaipaisi elämään enemmän lapsen tapaa suhtautua asioihin.
Sitä on jotenkin helpompi vaan juuttua sinne kaiken hankalan alle ja unohtaa, että välillä on ihan ok vaan heittäytyä lattialle, itkeä ja kiukutella tai leikkiä, että sänky on avaruusalus, jolla pääsee just sinne minne tahtoo.

Ei siitä elämästä tule yhtään sen helpompaa stressaamalla. Päinvastoin. Sitäpaitsi täällä eletään vaan kerran.